Olin käynyt siskoni luona Amsterdamissa kerran aikaisemminkin, tammikuussa, muutaman päivän. Lapset olivat pieniä - omani kotona ei edes vuoden vanha - ja aika pitkälti istuimme Miljalla ja juttelimme. Mutta kas, nyt tilanne oli toinen, ja rakastuin ihan päättömästi.
Katujen vilinää Amsterdamissa
Schipholin kentän salainen parkkialue
Tässäpä vinkki kaikille, jotka ovat tulossa hakemaan tai viemään ihmisiä Schipolin kentältä. Parkkipaikat ovat kalliita, täynnä ja hankalia. Mutta kun ajaa ihan hitusen kentän ohi, pääsisäänkäynniltä noin 5 min kävelymatkan päässä, Hilttonin suuntaan kävellen, löytyy rakennus, jonka edessä on ilmaisia parkkipaikkoja. What, pistä tämä korvan taakse!
Tässäpä suora ohje salaiseen parkkipaikkaan :)
Eli siskoni oli siellä odottamassa, ja siitä sitten ajelimme vartin hänen luokseen. Alue, jossa Milja asuu, on melkein Amstrdamia, mutta ihanan lähellä kenttää. Ja ymmärsin tällä reissulla, miksi sijainti oli muutenkin täydellinen: ruuhkat kentälle ja keskustaan tulivat toisesta suunnasta, eli liikkuminen mihin vaan oli helppoa, mutta silti Amsterdamiin pääsi pyörällä 20 minuutissa. Aivan älytön sijainti, ja mikä se siis oli: Badhoevedorp.
Mikä maailman ihanin konferenssiviikon lopetus!
Tulin Miljalle torstai-iltana, aivan ryytyneenä, edellisen illan business dinneristä vähän päänsärkyisenä ja silti kokonaisen työpäivän konffan viimeisenä päivänä tehneenä. Minut siis poimittiin junalta, joka tuli Schipolin lentokentälle, ja vietiin siskolle. Siellä minua odotti alakerran vierashuone, joka olisi työhuoneeni myös seuraavan työpäivän ajan, ja mitä parhautta sen lisäksi. Milja oli kattanut takapihalle, melkein 25 asteen syyskuun aurinkoon pöydän, jossa oli juustoja ja keksejä ja viiniä. En olisi voinut toivoa parempaa.
Siskot ja jälleennäkeminen.
Koska Badhoevedorp on alue, joka rajaantuu isoon luonnonsuojelualueeseen, taustalla oli vain vihreyttä ja hiljaisuutta ja me kaksi, toisemme ihan aina tunteneet ”siskot” ja täysi rentoutuminen. Rakastin jokaista hetkeä. Ja etenkin sitä naapurin kissaa, joka kävi välillä vihaisella naamallaan kurkkimassa kulman takaa, miksi olimme vallanneet hänen puutarhatuolinsa takapihalla.
Amsterdam ja pyöräily
Olin toki kuullut, että Amsterdam elää pyöräilystä, mutta en ollut koskaan oikeasti tajunnut, mitä se tarkoittaa. Kun sain perjantain viimeisen palaverin pidettyä, Milja ilmoitti, että nyt pyörät alle ja kaupunkiin.
Pois tieltä - perjantain fillariretki oli pitkä ja iloinen.
Sain käyttööni Miljan tyttären sähköpyörän. Tässä sanottakoon, että hän on kohta 10 senttiä idempi kuin minä, joten en polkenut lasten pyörällä. Ja koska aurinko paistoi lämpimästi, päätimme pysähtyä ensin Amsterdamin keskuspuistoon lasilliselle. Miten voikaan aurinko saada ihmisen hymyilemään! Istuimme siinä joen rannassa parin skumppalasillisen verran, ja puhuimme maailman murheet melkein läpi.
Keskuspuiston ihanista ihanin terassi.
Sitten jatkoimme keskustaan, koska meillä oli pöytävaraus ravintolaan. Ja seuraavaksi hivenen hollantilaisten suhtautumisesta idonesialaiseen ruokaan.
Rijstaffel, eli hollantilaisten melkein kansallisruoka
Siskoni kysyi minulta ennen Amsterdamiin tuloa, söimmekö edellisellä kerralla indonesialaista. Muistelin, että emme, jolloin hän totesi, että on siis mentävä rijsttafelille (lausutaan räistafel). Vastaukseni oli: tottakai, vaikka en tiennyt lainkaan, mitä odottaa.
Nälkäisen pyöräilijän ihanneillallinen.
Hän oli bongannut jostakin blogista hyvän indonesialaisen, ja koska en tiennyt, mitä odottaa, olin googlannut asian. Ja kas, ystäväni kolonialismi täällä taas. Hollantilaiset ovat joskus vallanneet indonesian tiettyjä osia, joita silloin kutsuttiin nimellä Hollantilainen Itä-Intia. Rijsttafel kehitettiin osoittaakseen hollantilaisten maanomistajien rikkautta, eli haluttiin tarjoilla kaikkia mahdollisia ruokalajeja riisin kanssa. Ja siis valikoima todella oli kuin olisi ollut ruhtinaiden pöydässä; ei pystynyt tuhoamaan kaikkea. Miljan mielestä maku ei ollut paras, mitä hän oli saanut, mutta helsinkiläisen mielestä ruoka oli erinomaista. Helsingistä ei ihan heti nöin hyvää indoneisalaista saa, jos on koskaan kohdalleni osunut. Ja ravintola, jossa olimme, oli Tujuh Maret.
Punaiset lyhdyt ja ihana olut
Ruoan jälkeen Miljan mies liittyi joukkoomme ja pyöräilimme taas läpi kaupungin katujen. Jos Suomessa joudutaan sulkemaan keskustaa autoilta, Amsterdamissa on jopa pyöriltä suljettu alue ja pyöräparkkeja, joissa oli satoja pyöriä. Kuvitelkaa tätä.
Amsterdamia auringonlaskussa.
Halusimme kuitenkin mennä punaisten lyhtyjen alueelle ihan vaan tunnelman vuoksi. Ja mitä kohtaamisia siellä syntyikään! En mene niihin, koska niihin liittyy surua ja iloa, huorien muistolauseita ja kuolemaa, siis ihan kirjaimellisesti. Valtavia tunteita Amsterdamin yössä, eikä mitään, josta ei olisi pelkästään hyvillään. Tapasin yhden yön aikana niin valtavan määrän ihania ihmisiä, ja kuulin niin valtavan määrän ihania asioita, että selviän sillä ehkä seuraavaan vuoteen.
Elämäni paras hanaolut! Myös seura oli loistavaa.
Bonuksena: join elämäni parhaan hanaoluen. Siitä on kuvatodiste, mutta vielä suurempi on muistijälki mielessäni. Jos menette Amsterdamiin, tsekatkaa Cafe De Eland.
Haarlem ja sunnuntaitori
Pitkän ja railakkaan perjantai-illan jälkeen on aina vaikea valinta: pitääkö olla ylipirteä, vai antaako itselleen armoa. Me annoimme itsellemme armoa, ja päätimme lähteä lauantaitorille Haarlemiin, eli 15 kilometrin päässä olevaan ihanaan pikkukaupunkiin autolla, ei pyörällä, kuten siskoni miehen kanssa ensin aamulla mietimme.
Haarlemin pikkukatuja.
Haarlem on siis kaunis, pieni kaupunki ihan Amsterdamin kupeessa. Se on ollut aikoinaan historiallisen Pohjois-Hollannin pääkaupunki. Miljalta sinne ajoi 20 minuuttia autolla, mutta matkalla kuulin syyn sille, miksi he eivät asu Haarlemissa: koska se on Amsterdamiin nähden juuri väärässä suunnassa, eli kaikki ruuhkat osuvat Haarlemin suuntaan, eivätkä siihen suuntaan, jossa Milja nyt asuu. Suomalaiselle tuntuu kummalliselta ajatella, että asuinpaikkaa valitaan ruuhkien mukaan, mutta toki ymmärsin sen, kun takaisin päin tullessamme katsoin täysin tukossa olevaa vastakkaista kaistaa. Ja oli lauantai, ei arkipäivä.
Vinyylejä silmänkantamattomiin.
Haarlem on kuuluisa kaupunki muun muassa siitä, että siellä on paljon vinyylilevyjä valmistavaa teollisuutta. Tänä lauantaina normaalin torin sijaan koko Haarlemin alue olikin täynnä pelkästään vinyylilevyjä myyviä kojuja; mikä taivas! Torilta löytyi aivan kaikkea musiikkia genrejen laidasta laitaan. Tiedän monta ihmistä, joiden pää olisi räjähtänyt tästä paikasta.
Ehkä parasta koskaan syömääni tryffeligoudaa. Olisi pitänyt ostaa koko kiekko.
Haarlem Vinyl Festivalin lisäksi kaupungilta löytyi ihan perinteinenkin tori. Olin ehtinyt ostaa pienestä, kalliista juustokaupasta tryffelijuustoa, koska se on mielestäni parasta maailmassa, vaikka Milja oli varoittanut, että ihan tavalliselta torilta löytyy parempaa ja halvemmalla. Tämäkin piti paikkansa, joten kun maistelin juustoja tavallisella torikojulla, päädyin ostamaan vielä lisää tryffelijuustoa. Voiko sitä koskaan olla liikaa? Ei voi. Ihanan, aurinkoisen retken jälkeen olikin aika palata Miljalle, ja suunnata kentälle. Kotimatka tuntui ihan tervetulleelta tässä kohtaa.
Haarlemin kirkon kulmilla.
Eli mitä Amsterdam on?
Paras fillarointikaupunki ikinä. Ihania ihmisiä. Ihania puistoja, ihanaa tunnelmaa. Hauskoja kohtaamisia. Sanoinko jo ihania ihmisiä. Sanoinko jo: rakastuin.
Kiitos Amsterdam, tulen takaisin.