Milano - upea Duomo ja (liian) kalliita hotelleja

Milano osui matkakartallani sellaiseen kohtaan, missä se tavallaan jäi jotenkin muiden asioiden jalkoihin. Meille se oli vähän ”tulipahan käytyä” -tyylinen aikuisten pitkä viikonloppu, vaikka sillä, ja lähialueilla, oli kyllä potentiaalia olla paljon muutakin. Mutta nyhdän tähän nyt kaiken, mitä siitä reissusta irtoaa.

Ajankohdallinen suunnitteluvirhe

Olimme Milanossa syksyllä, mutta se ei ollut virhe - päin vastoin. Syyskuinen Milano oli oikeastaan oikein miellyttävä, ei liian kuuma, eikä liian täynnä turisteja. Mutta meille ajankohta oli yhdestä merkittävästä syystä huono: olimme vähän ennen matkaan lähtöä tehneet päätöksen pitkästä The Matkasta alkuvuonna, ja kaikki sen kustannukset ja seuraukset jotenkin varjostivat Milanosta nauttimista. Silloin, kun olimme Milanon liput varanneet, emme vielä tienneet viettävämme seuraavan vuoden kolmea ensimmäistä kuukautta ympäri maailmaa matkatessa.

Muuten syyskuu on todella otollinen aika Pohjois-Italialle. Pahimmat turistimassat ovat jättäneet maan taakseen ja hurjimmat hautovat helteet ovat väistyneet. Vaikka suurimpien nähtävyyksien ympäristö oli edelleen täyteen tupattu turisteja, hetken käveltyään näki jo rauhallisempia katuja ja kuppiloita. Se annettakoon positiivisena palautteena Milanosta. Mutta tästä jotain oppineena: liian täysi reissukalenteri syö aina joltain kohteelta energiaa, ja nyt sijaiskärsijäksi joutui Milano.

Erinomainen junaliikenteen solmukohta

Koska lennot Milanoon ovat olleet historiallisesti edullisia, johtuen todennäköisesti liikematkustamisesta ja useasta lentoyhtiöstä samalla reitillä, Milanoa on voinut pitää hyvänä paikkana lentää Italiaan ja jatkaa matkaa siitä. Sittemmin suoria lentoja Suomesta on alkanut näkyä muihinkin kohteisiin lähitienoilla, kuten Venetsiaan, Firenzeen ja tietenkin Roomaan, jonne myös tuntuu pääsevän suhteellisen edullisesti koko ajan. Milanosta yhteydet ympäristöön ovat kuitenkin poikkeuksellisen hyvät. Jo pelkästään junayhteys kentältä keskustaan saa kehuja, mutta Milanosta pääsee todella kätevästi niin Garda-, Como- kuin Maggiore-järville. Miehen veljen asuessa Padovassa myös sinne sai Milanosta ihan helposti junan, jos Venetsian lennot eivät natsanneet aikatauluun. Appivanhemmat todistavat tämän todeksi.

Random puisto ja Lego-kaupan tuliaispussi.

Meidän kanssamme yhtä aikaa Milanoon sattui lentämään vanha kollegamme, joka jatkoi siitä matkaa Gardalle. Kuvista päätellen hän oli saanut viikonlopustaan paljon enemmän irti kuin me.

Kallis, kalliimpi Milano

Tosiaan, kun takaraivossa hirvitti, että muutaman kuukauden päästä suunnitelmissa oli reissata kolme kuukautta neljän hengen perheenä ilman, että kummallakaan vanhemmalla on penniäkään tuloja siltä ajalta, ja kotona on kuitenkin asunto kustannuksineen (toki osan ajasta pienellä vuokralla tutulle), Milano ei välttämättä ole se fiksuin paikka mennä viettämään pitkää viikonloppua paria kuukautta juuri siinä kohtaa. Mutta näin nyt pääsi käymään. Ja koska tiesin, että ei todellakaan otettaisi sadan euron taksia kentältä keskustaan, vaan juna (joka havaittiin todella toimivaksi), aloin etsiä hotellia, joka ei olisi liian kaukana rautatieasemasta.

Ja voi pojat, Milanon hotellien hinnat hirvittivät. Kahden hengen huonetta sai tuskin alle 300€:n edes jostakin hostel-tyylisestä paikasta! Sitten onnistuin löytämään jostain LHP Hotel Napoleonin. Vajaan 200€:n hinta per yö tuntui huijaukselta, kun ympärillä kaikkiin hotelleihin sai laittaa sata euroa lisää. Mutta kun luin arvosteluja, mikään ei tuntunut liian huonolta, ja varasin hotellin. (Toim. huom. kolmessa vuodessa hintaa on tullut rutkasti lisää, ja nyt kolme yötä samassa hotellissa maksaa 800-1600€. Kiitos vaan suurvaltaherrat, jotka ovat tässä välissä pistäneet maailman kiitettävän sekaisin sodillaan ja sekoiluillaan).

Äänieristys kunniaan

Hotelli oli oikein hyvä, ja siedettävän kävelymatkan päässä rautatieasemalta, mutta silti myös siedettävän kävelymatkan päässä ydinkeskustasta. Samalla alue oli pahimman hälinän ulkopuolella, ja oikeastaan varsin kivan sivukadun päässä. Siitä lisää myöhemmin. Huone oli siisti, hotelli oli siisti, kaikki toimi, mutta… Ainoa huono puoli hotellissa oli äänieristys. Eikä se oikeastaan edes häirinnyt niin paljoa kadun puolelta, koska hotelli sijaitsi pienemmällä sivukadulla, mutta huoneitten väliset seinät olivat käytännössä paperia, jos sitäkään.

Ei kuvia hotellista, mutta random muistomerkistä kuitenkin…

Ja kuinka tämä kävi ilmi? Viimeisenä yönä nukuin huonosti jo lähtökohtaisesti, koska kulmakuppilassa venynyt ilta painoi päälle (tästä lisää myöhemmin). Ja sitten kun naapurihuoneen herätyskello soi klo 4:30, hätkähdin hereille sekunneissa. Harmittelin hetken, mutta kun tajusin kellon olevan niin vähän, ajattelin, että nukahdan kyllä. Kunnes naapurin torkkuhälyytys herätti seuraavan 10 minuutin kuluttua, ja sitten seuraavan, ja sitten seuraavan. Tilanne oli siis varmaan se, että huoneen asukki oli rynnännyt todella aikaiselle lennolle, ja unohtanut puhelimensa huoneeseen! Meillä kello oli soimassa 6:30, joten kun reilun tunnin olin hätkähtänyt hereille joka kymmenes minuutti, luovutin ja join molemmat huoneen tarjolla olevat instant-kahvit, kunnes oli aika herättää Mies, joka ei luonnollisestikaan ollut tietoinen tästä koko episodista lainkaan. God bless toisten unenlahjat.

Duomo, no mitäpä siitä?

No niin, päätimme sitten tarttua härkää sarvista ja mennä katsomaan Duomo di Milanon, eli Milanon tuomiokirkon, koska sen kuva oli varmasti se ainoa, joka meillä kummallakaan oli Milanosta mielessä. Mitään lippuja emme halunneet varata etukäteen, koska raha ja fiilis painoi vaakakupissa, ja ajattelimme, että sitten jos huvittaa jonotella, jonotellaan. Emme jonotelleet…

Duomo on hieno. Se on massiiivinen, pittoreski ja sanalla sanoen hieno. Kuulemma Duomosta saa kaikkein eniten irti varaamalla auringonnousuliput (kuten Vatikaanissakin kuulemma… kummastakaan emme tiedä, koska me nukumme, kun aurinko nousee.) Me kuitenkin saavuimme Duomolle iltapäivällä siihen aikaan, kun jokainen muukin laiska turisti oli paikalla, ja koko alue oli täyteen tupattu. Katselimme ihmeellistä rakennusta aikamme, mutta sitten kiinnostus jonotukseen, ihmisvilinään ja oikeastaan kaikkeen lopahti. Päätimme etsiytyä johonkin mukavaan puistoon sen sijaan.

Päädyimmekin Castello Sforzescon viereen terassille Aperol spritzeille Bar Castelloon ja googlaamaan niin kyseisen linnoituksen kuin Milanonkin historiaa. Se oli mielenkiintoista, mutta kuten muutkin asiat tuolta matkalta, sisältö on poistunut mielestäni. Ihmisen aivot ovat mielenkiintoinen asia.

Pari ravintolaa ja tupakkakaupan kuppila

Olisin halunnut jakaa meidän ensimmäisen illan pizzerian, joka sijaitsi samalla kadulla hotellin kanssa, ja jonka Tripadvisor oli rankannut tosi korkealle, mistä johtuen menimme sinne - jonosta huolimatta - mutta en onnistunut löytämään sitä enää goolemapsista, joten ehkä sitä ei enää ole. Nykyisin siinä kohtaa sijaitsee Ci Sta - Buenos Aires -niminen pizzeria, mutta se ei kuitenkaan mielestäni ole sama. Koska se, missä me olimme, oli hälyisä, täynnä ja jotenkin ah niin italialainen. Jotenkin tämä ei vaikuta samalta, mutta voin olla väärässä. Kuten sanoin, Milano menee jonnekin todella outoon lokeroon matkamuistoissani.

Sen sijaan seuraavan illan illallispaikan muistan. Se oli kävelymatkan päässä, kivalla aukiolla, jossa istuimme lämpimässä syyskuun illassa ulkona syömässä. Paikan nimi oli God Save The Food - Lavater, ja se oli yksi kolmesta saman nimisestä ravintolasta kaupungissa. Periaatteessa en pidä ketjuista (S-etukorttiviinit maailmalla ei kiinnostele), mutta emme tienneet tästä, eikä se tullut mitenkään läpi. Sen sijaan söimme ja nautimme pitkällä kaavalla, jopa niin pitkällä, että olimme melkein viimeiset kotiinlähtijät. Ja se on Italiassa paljon.

Hmmm, taas Aperolit, mutta myös ravintola on todistetusti markiisin mukaan oikea.

Seuraavana, viimeisenä iltana söimme niin tuhdin lounaan, että illalliselle ei jäänyt paljon sijaa, enkä ole edes pistänyt muistiin, missä se nautittiin. Mutta sen sijaan muistan kohdan, jossa mietimme, että olemmeko fiksuja, ja menemme aikaisin nukkumaan, koska lähtö kentälle oli meille tosi varhainen - vai menemmekö vielä lasilliselle viiniä kotikadun kulman tupakkapaikan kuppilaan (jossa taisimme olla myös ennen illallista, koska ei ollut nälkä). Kas kummaa, päätös oli kulmakuppila, koska once in Milan…

Ja sitten siinä tapahtui se, mitä parhaimmillaan reissuissa: tutustuimme kuppilan pitäjään, ja naapuripöytiin, ja päädyimme maistelemaan useamman lasillisen kuppilan ylähyllyiltä löytyneitä, pölyttyneitä vuosikertapunaviinejä yhdessä, ja sitten kun aivan liian myöhään kävelimme parikymmentä metriä hotellille, olimme onnellisia ja tunsimme suunnatonta yhteenkuuluvuutta paikallisen kulmakuppilan jengin kanssa. Paikan nimi muuten oli Bar Il Mago di Oz, eli Ozin taikuri. Jos eksyt kulmille, mene, ja pyydä ylähyllyn viinejä. Ne eivät maksa laatuunsa nähden mitään, ja kaupan päälle saa monen monta tarinaa.

Koska keskityin ihmisiin ja ylähyllyyn, tässä kuvituskuva baarista. Todellisuus on todella paljon rouhevampi.

Mitä sitten seuraavaksi?

Olen hämilläni, sillä näin yhtäkkiä Milano ei kuulostanut sittenkään yhtään kurjemmalta reissulta. “En muista mitään Milanosta” olikin yhtäkkiä “kirjoitin todella pitkän matkapäiväkirjan Milanosta”. Seuraavaksi olen kuitenkin menossa Ateenaan - työmatkalle tosin. Ja sitten kesällä olemme ottamassa uudenlaisen haasteen perheenä, ja reissaamme lentäen, junilla ja busseilla ja autolla Pohjois-Italiasta Sloveniaan. Luvassa saattaa olla asuntovenettä ja glampingiä. Itse olen tästä uudenlaisesta reissusta huomattavasti enemmän innoissani kuin perhe.