Napoli, Maradona ja Pompeji

Teki mieli lisätä otsikkoon myös mainio Giancarlo, mutta siitä olisi tullut liian pitkä ja kryptinen. Joka tapauksessa Napoli kohteli meitä loistavasti. Olin kuullut kaupungista hyvää ja huonoa, mutta meidän reitillemme osui oikeastaan vain niitä hyviä asioita: hyvä futispeli, hyviä pizzoja, hyvät kelit, hyviä viinejä, hyviä tyyppejä - ja Giancarlo.

Likainen ja kaunis, rähjäinen ja viehättävä. Napoli <3

Napolin hotellit - siis mitkä?

Matkaa varatessani tein oudon huomion - Napolissa oli todella todella vähän hotelleja. Ja jos oli, ne tuntuivat olevan joko huippukalliita tai ihan kamalia. Ne muutama kivahko hotelli, joita onnistuin löytämään, sijaitsivat sellaisilla alueilla, joihin en halunnut, joten päätin, että Napolissa kyseessä olisi asunnonvuokrauskeikka. Mutta niitä siellä sitten riittääkin pilvin pimein. Ja ehkä hassuin huomio oli se, että kaikissa vähänkin kalliimmissa asunnoissa oli poreamme, osissa siinä suoraan sängyn vieressä. Tämä hivenen hämmensi, ja me päätimme olla testaamatta poreammeesta lakanoihin -metodia.

Asuntomme, oikeassa laidassa korokkeella suihku.

Mutta tosiaan, Bed & Breakfast -tyylisiä majoituksia tai ihan vaan vuokra-asuntoja löytyy satoja. Periaatteessa hintahaitari taipuu kaikkeen viidenkympin yöstä viidensadan yöhön. Me halusimme oikeastaan olla hyvien kävely- ja metroetäisyyksien päässä kaikesta, ja siksi päädyimme vuokraamaan kivan huoneen Plebiciton alueelta, ihan Espanjalaisten korttelien vierestä. Historialliseen vanhaan kaupunkiin käveli vartissa ja Stazione Garibaldille eli päärautatieasemalle puoli tuntia. Satama sijaitsi 5 minuutin kävelyn päässä ja rantabulevardit olivat ihan kulmilla.

Giancarlon huikea huoneisto

Jo aiemmin mainitsemani Giancarlo oli siis vuokraisäntämme. Hänessä yhdistyi kaikki, mitä ajattelen italialaisista: tumma, hymyilevä, äänekäs, puhuu paljon (etenkin käsillään) ja on ylpeä kaikesta, mikä liittyy Italiaan, Napoliin tai napolilaiseen jalkapalloon.

Emme ihan heti kerralla löytäneet asuntoa, vaikka otimme taksin kentältä suoraan osoitteeseen. Napolissa muuten toimii Uber - silloin kun toimii, eli ei kauhean usein. Hetken kapealla kujalla palloiltuamme otin puhelimen kauniiseen käteen ja pirautin Giancarlolle, joka opasti meidät puhelimessa oikealle ovelle ja oli vastassa. Asunto, johon hän meidät johdatti, oli mainio. Siinä oli iso halli, kuin suoraan jostain elokuvasta, ja pienestä keittiöstä mentiin kahteen asuntoon. Jaoimme siis keittiömme viereisen huoneen kanssa, mutta meillä oli oma, koodilukolla varustettu ovi, ja itse huoneessamme oli kylppäri ja koko asunnon kiertävä parveke.

Huone itsessään oli hauskasti sisustettu. Siinä oli erillinen suihku rakennettu kylppärin ulkopuolelle, eli se oli tavallaan lasikoppi eteisessä, mutta toimiva ja aika kauniskin, koska huoneessa roikkui paljon kasveja ja lamppuja, myös kylppärin lasien kulmista. Värikkäät tapetit ja erilaiset peilit toivat jokaiseen kulmaan vähän oman tunnelmansa, ja pieni sohvaryhmä antoi mahdollisuuden istua muuallakin kuin sängyllä. Keittiössä oli mehuja, vettä, keksejä, teetä ja tietenkin kahvia, ja kaikki täydennettiin joka päivä siivouksen yhteydessä. Oikein toimiva kokonaisuus meidän tarpeisiimme. Vahva suositus Plebicito Suite Apartmentille, jos ei pelkää törmätä toisen huoneen asukkiin aamukahvia keitellessä. Itse törmäsin, mutta onneksi olin pukenut edes jotain vaatetta päälle kahvihommiin mennessä.

Maisema huoneen parvekkeelta yhteen suuntaan. Parveke kiersi myös kulman ympäri.

Itse Giancarlo sitten olikin mestari kaikessa. Hän neuvoi meille niin ravintolat, kaupat kuin metroreitit futisotteluun ja hankki vieläpä taksinkin meille ovelle lähtöäämuna Uberia halvemmalla. Ja kun hänen sanojensa mukaan toimme onnen mukanamme, kun Napoli voitti lauantain futispelin, hän tarjoutui etsimään meille talon Napolista, jotta voisimme jäädä ja tuoda onnea heille useamminkin. Kerrassaan mainio heppu.

Maradona, ei pelaaja vaan jumala paikallisille jalkapallofaneille

Olimme ostaneet liput lauantai-illan matsiin tajuttuamme, että Napoli-Inter saattaisi olla enemmän kuin näkemisen arvoinen peli. Siinä emme olleet milliäkään väärässä. Lauantaina meillä ei ollut oikeastaan lounaspizzojen jälkeen mitään muuta ohjelmaa, kuin etsiytyä hyvissä ajoin stadionille ja fiilistellä tunnelmaa. Ja sitä riitti. Mitä lähemmäs aluetta tulimme, sitä vahvemmin vaaleansiniseksi (Napolin väri) ihmismassa muuttui, ja metrosta noustessa olimmekin jalkapallofanin mekassa. Jokainen kulma ja kuppila oli täynnä iltapäiväauringossa peliä odottelevia faneja.

Olimme 2,5 tuntia aiemmin Diego Armando Maradona -stadionin ulkopuolella ja porttien aukeamista odotellessamme ostimme bisset ja kannatushuivit; täällä todella kuului kannattaa väriä. Reilua tuntia ennen siirryimme stadionin sisälle, jonne ei tarvinut jonottaa lähes lainkaan. Istuimme loistavilla paikoilla ja kappas, Italiassa katsomoon sai ottaa myös juomia, joten ilman muuta siinä auringonlaskua ja tunnelmaa fiilistellessä myös kylmä olut tuntui hyvältä. Olutta ja muita virvokkeita myytiin myös koko ajan katsomossa, kun myyjäsedät kiersivät kylmälaukkujen kanssa katsomosta toiseen, joten italialaiset todella ymmärtävät, ettei kylmä juoma yhtä jalkapallo-ottelua pilaa, päin vastoin. Pikkuhiljaa stadion täyttyi laulusta, Maradona-lipuista, kannatushuudoista, hurjista vihellyskonserteista Interin pelaajien saapuessa kentälle lämmittelemään ja tietenkin huumaavasta kotijoukkueen kannustuksesta.

Tunnelma 100%

Itse peli oli tietenkin vain peli, mutta luojalle kiitos Napoli voitti 3-1, sillä pelin jälkeinen laulu, rummutus, ilo ja kyyneleet olivat ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoisia. Vaikka oli jo myöhäinen ilta, metrin mittaiset Maradonan numero 10 -paitoihin sonnustautuneet pikkufanitkin jaksoivat laulaa omiensa voiton kunniaksi vaikka kuinka kauan. Edessämme istui kokonainen luokallinen paikallisia koululaisia opettajineen - jollain luokkaretkellä kai - ja heidänkin riemunsa oli näkemisen arvoista. Mistä meille Suomeenkin saataisi kunnon jalkapallokulttuuri? Toki tuskin missään se on samanlaista kuin täällä, Maradonan mekassa.

Napolin erilaiset alueet

Kuten jo mainitsin, asuntomme oli lähellä Espanjalaisia kortteleita, Quartieri Spagnoli. Koska ekana iltana olimme niin myöhään perillä, etsiydyimme sinne, ja siellä kivaan, kapealta kujalta löytyneeseen pizzeriaan, koska halusimme syödä ulkona lämpimässä illassa. Espanjalaisesta korttelista löytyykin juuri noita: pieniä kujia, vähän ränsistynyttä mutta ah niin kaunista, ja pieniä baareja ja kahviloita, pizzerioista puhumattakaan. Myös kuuluisa Maradonan muraali löytyy täältä, ja kyllä sen näkeminen on ihan turistimassan läpi raivautumisen arvoista.

Itse vanha kaupunki, Centro Storico, on selkeämmin vanha kaupunki: turisteja varten paikka on siistimpi, ravintolat isompia, ja samalla myös turisteja löytyy paljon. Kiersimme Centro Storicon sunnuntai-iltana, eikä se, ehkä väsymyksestä, nälästä ja pienestä sateen uhkasta johtuen säväyttänyt lainkaan samalla tavalla kuin Espanjalaiset korttelit. Mutta olihan sekin kaunis. Yksi meille vihjatuista pizzerioista päätyi lopulta illallispaikaksemme, eikä se pettänyt, kuten ei yksikään syömistämme pizzoista. Listaan myöhemmin vielä ravintolavinkkejä.

Maradonan muraali, pyhiinvaelluspaikka monille.

Muuta Napolia näimme lopulta aika vähän. Ensimmäisenä aamuna kävelimme satamaan ja rantabulevardeja pitkin, mutta niissä nyt ei ollut kamalasti näkemistä. Meri tosin on kaunis, ja maisema merellä saarineen ja vuorineen aika poikkeuksellinen. Horisonttiin piirtyvä Vesuvius sai ajatukset kääntymään Pompejin tuhoon, ja kun futismatsin jälkeen nappasimme ihan vahingossa taksin tanskalaisen seurueen kanssa (koska taksikuski otti ensin kyytiin meidät, mutta poimi sitten vielä tanskalaiset. Sama suunta, why not), he mainitsivat olevansa menossa seuraavana päivänä Pompejiin. Siitähän se ajatus sitten lähti, puoli tuntia paikallisjunalla, sehän kuullostaa seikkailulta, let’s do it.

Pompeji, mieletön paikka, mutta ei varmasti kesällä

Kun sunnuntaiaamu koitti ja olimme edellisillan pelistä toipuneet parin espresson voimalla, päätimme toteuttaa eilen saadun, ja vielä tänäänkin hyvältä tuntuneen idean: lähdetään Pompejiin. Kohti Stazione Garibaldia kävellessä eilisen päivän verot kuitenkin iskivät tajuntaamme ja totesimme tarvitsevamme lounasta. Siitä pääkadulta siis sujahdus pikkukujalle ja hymyilevän, vanhemman tarjoilijasedän houkuttelemana johonkin kivasti sympaattiseen muovituolikuppilaan panino napolitanolle - ainoa ei-pizzaruoka, jota koko reissulla söimme. Hiilari-, rasva- ja suolatankkauksen jälkeen matkakin taittui keveimmin jaloin. (En mainitse Aperoleja tässä, ettei nyt vaan synny kuvaa siitä, että koko ajan olisi joku drinkki edessä…)

Välilounas, että jalka jaksaa taas taapertaa.

Siinä syödessä googlasimme reitin: Circovesuviana-junalla suoraan Pompeii-nimiselle asemalle, jonka edestä rauniot käytännössä alkavat. Garibaldilla marssimme lipputiskille, jonka olimme havainneet hyväksi käytännöksi näissä metroissa, ja kohta jo odottelimme parin muun Pompejiin tai Sorrentoon matkalla olleen ihmisen kanssa junaa. Ja rattoisan puolen tunnin junamatkan jälkeen seisoimme toden totta Pompejin edessä. Jos koskaan menet sinne, on hyvä tietää, että opastettujen kierrosten lippuja saa aseman rakennuksesta, mutta kun kävelee suoraan portille (matkaa noin minuutti), voi ostaa myös ihan vaan lipun alueelle. Toinen hyvä huomio on se, että osalta kysyttiin henkkarit lippua ostaessa. Emme keksineet, millä perusteella, sillä meiltä ei kysytty, ja hyvä niin, koska ei meillä niitä myöskään ollut mukana.

Muina turisteina Pompejin lähes tyhjillä kujilla. Oli ihana nähdä paikka ilman turistimassoja.

Itse rauniot ovat laajat, sillä tämä on todellakin tuhkaan hautautunut kaupunki, ja opastettu kierros olisi varmasti avannut enemmän paikkaan liittyviä tarinoita. Mutta kyllä siinä ihan kävellessäkin teki oivalluksia, ja toisaalta oli kiva tuijotella muinaisia huoneita ja arvuutella, onko tulisija ollut keittiössä vai onko sillä ollut joku muu merkitys, ja niin pois päin. Mutta auta armias, jos olisi kesä, lomakausi, joka nurkka turisteja täynnä ja 35 astetta lämmintä. En menisi Pompejiin silloin, rehellisesti. Nyt se oli kuitenkin ihan huippu. Napoli ylipäätään lokakuun lopussa oli huippu.

Vain Italiassa - raunioiden Prosecco-baari

Tämä on jokaiselle hikisen taivalluksen Pompejissa suorittaneelle tärkeä, kenties tämän blogin tärkein, tieto. Kun kävelee kohti kaupungin suurta teatteria Teatro Grandea, kannattaa pitää silmät auki. Aivan teatterin kulmilla on wc, sitäkin saatat kaivata. Mutta ihan wc:n lähistöltä löytyy toinen helmi: baari. Kyllä, sieltä saa vettä, limua, olutta ja proseccoa - kätevästi muovimukissa. Sesoskelimme kuuliaisina suomalaisina baarin ulkopuolella mukiemme kanssa, kunnes aloimme miettiä asiaa uudelleen: jos juomat olivat muovimukissa, se tarkoittanee sitä, että niiden kanssa saa liikkua. Ja mehän kiipesimme siltä seisomalta ylös amfiteatterin portaita, ja istuimme siellä siemailemassa juomiamme ehkä yhdessä upeimmista iltapäiväproseccomaisemista ikinä. Suosittelen lämpimästi.

Suosittelen myös ostamaan Garibaldilta meno-paluulipun, sillä illemmalla kotiin lähdön aikaan jono lippuautomaatille Pompeiin asemalla oli valtava. Me istuimme paluuliput taskussa katselemassa jonoa kerrankin itseemme ja viisauteemme tyytyväisinä Limoncello Spritzerit edessämme. Voittajafiilis, kertakaikkiaan.

Muutama (pizza)ravintolavinkki loppuun

Mitään ihan tajunnanräjäyttävää kulinaristista elämystä emme löytäneet, mutta ehkä elämämme parhaita pizzoja kuitenkin. Ihan asuntomme vieressä Via Gennaro Serralla sijaitsi sympaattinen ravintola Na Bona Furchetta, jonka katetussa ulkopuutarhassa söimme erinomaiset pizzat yhtenä iltana. Naapuripöydän pasta carbonara sai myös hyväksyviä huokauksia.

Miehen erikoispizza, jonka kulmat olivat täynnä ricottaa Na Bona Furchettassa.

Ensimmäisen päivän lounaan nautimme merta ihastellen I Re Di Napolissa, pizzaa tietenkin, ja täytyy sanoa, että Miehen valkoinen pizza italiaisella makkaralla vei voiton omasta valkoisesta parsapitsastani tällä kertaa.

Ensimmäisen illan pizza Espanjalaisessa korttelissa oli ravintolassa nimeltä Ristorante Pizzeria Al Cucciolo. Minusta se pizza oli erityisen taivaallista. Saattoi myös johtua ensimmäisen illan huumasta.

Ja se kallein (pizzat jopa yli kympin) ja käymistämme paikoista arvostetuin vanhan kaupungin pizzeria oli nimeltään Trattoria Pizzeria Bella Napoli Centro.

Eli tässä Napoli. Paljon ehti mahtua neljään päivään. Paljon jätin kertomattakin. Jokin minussa kuitenkin kuiskuttelee, että tulen palaamaan tänne. Yhtä aikaa niin kaunis ja niin nuhjuinen, jotenkin kutsuva ja jollain omalla tavallaan ihan hullu - sellainen oli minun mielestäni Napoli.