Teneriffa - kaikenlaista draamaa vajaassa viikossa

Koska normaali vuodenvaihteen matkamme perheen kanssa olisikin tänä vuonna hiihtolomalla, minun auringontarpeeni huusi täydennystä jo ennen sitä. Syksyllä saimmekin lapsuudenystäväni Miljan kanssa kerrassaan fantastisen idean: koska hän on asunut Hollannissa jo yli 16 vuotta, ja koska näemme niin harvoin, meillä voisi olla treffit Teneriffalla tammikuussa. Osuuhan siihen mukavasti syntymäpäivänikin.

Upeissa maisemissa 2500 m:n korkeudella Teidellä.

Naapurit for the win

Oma lentoni oli lähdössä Helsingistä 2.1 aamulla klo 8.30. Vähän uudenvuodenpäivänä kiristelin hampaitani ajatukselle, että joutuisin heräämään viideltä aamulla ja lähtemään kuudelta kentälle, mutta päätin lähteä vaientamaan omaa harmitustani mukavasti talviseen metsään kävelylle. Metsässä vastaan tuli naapurini, joka sattuu olemaan Finnairin lentoemäntä, ja kuulumisia vaihtaessamme mainitsin myös, että lähtisin lennolle aikaisin seuraavana aamuna. No, hänpä oli lähdössä aikaiselle aamulennolle Roomaan, ja tarjosi kyytiä kentälle. Hänen työvuoronsa alkaisi vähän aikaisemmin, kuin itse olin menossa, mutta koska aamuksi luvattiin lumisadetta, päätin sietää 20 minuuttia aikaisemman lähdön, että pääsisin mukavasti lämpimässä autossa melkein kotiovelta, säästäisin rahaa, saisin seuraa, eikä tarvitsisi odottaa taksia tennareissa lumisateessa. Win-win, sanoisin.

Töitä ja vähän juomaa sivussa. Koneen nettiyhteys toimi moitteettomasti koko lennon.

Niinpä sitten 5:40 istahdin naapurin autoon ja lähdin kentälle. Kun pääsisin loungeen, aloittaisin työt, jolloin voisin sitten viettää jonkin aikaa lennosta ihan vaan omasta rauhasta nauttien, eikä konetta näpytellen. Minulla oli periaatteessa ihan täysi työpäivä, ja olin varannut netin itselleni koko lennolle, mutta kun kuudelta pääsin aloittamaan, sain ison osan hommista nippuun jo ennen puolta päivää. Vuoden ensimmäinen työpäivä oli rauhallinen. Ja netti toimi moitteettomasti koko lennon. Pisteet siitä Finnairille.

Lumi yllätti lentoliikenteen, ruuhka yllätti Teneriffan

Lumi kuitenkin yllätti sen verran matkailijan, että lumenpuhdistusoperaatiot sun muut vastaavat viivästyttivät lennon lähtöä vajaan tunnin. Tällä kertaa se ei haitannut tippaakaan: olin itsekseni, minulla ei ollut kiire eikä ketään, ketä pitäisi viihdyttää, ja kaverini lento laskeutuisi joka tapauksessa vasta kuudelta. Itse laskeutuisin kuitenkin jo kahden aikaan. Etukäteen varattu taksinikin odottaisi ainakin tunnin, sillä heillä oli tieto lennosta ja sen viivästyksestä, ja tunnin odotus menisi vielä ilman lisämaksuja. Kun varaa etukäteen taksia kentältä, on hyvä katsoa, että tämä palvelu sisältyy hintaan.

Siellä komeilee minun nimeni muiden taksitilauksien joukossa.

Kun pääsin kentälle ja löysin oman nimilappuni oman taksifirmani luukulta, kuulin, että taksi oli vasta matkalla. Siis mitä, minähän olin tunnin myöhässä. Kävi ilmi, että ruuhka kentällä ja sitä ympäröivillä teillä oli ennätyksellinen, ja taksini oli vasta tulossa. Noh, minullahan ei ollut kiire minnekään ja kaverini tulisi edelleen monta tuntia jälkeeni.

Mutta siirtyessäni terminaalin ulkopuolelle odottamaan paikkaan, johon taksifirman täti minut ystävällisesti opasti, tajusin tilanteen koko todellisuuden: normaalissa taksijonossa oli noin tuhat ihmistä ja se oli noin kilometrin pitkä! Kiitin todellakin jotain ylempää intuitiota siitä, että olin varannut taksini etukäteen ehkä vähän ylihintaisena (en jaksanut ajatella jonottamista), koska eräs jonostä poistunut mies totesi kahden tunnin jonotuksen jälkeen, että hän menee mieluummin vaikka paikallisbussilla. Kaksi tuntia, eikä taksia! Alan ymmärtää, ettei Kanarian-saarten kantokyky enää kestä turismia. Tässä on nyt siitä elävä esimerkki. Vähän jopa harmitti nyt olla täällä. Oma taksikuskinikin oli toinen elävä esimerkki paikallisesta, jota ei voisi turismi enempää kiinnostaa. Hän mulkaisi minua väsyneesti ottaessaan minut kyytiin, eikä sanonut matkalla sanaakaan. Fair enough, olen lukenut ihan riittävästi siitä, mitä turismi näiden saarten paikallisille asukkaille tekee, enkä ihmettele ollenkaan.

Kämpillä, ja näköjään yksin seuraavan vuorokauden verran.

Mutta palatakseni lumeen: jos oma lentoni viivästyi maltillisesti, päästyäni kämpille kuulin, että kaverini lento Hollannissa oli kokonaan peruttu lumisateen takia. Kääk! Olisinkin siis yksin seuraavaan päivään; tämäpä jännä käänne reissuun. Illan mittaan selvisi myös, ettei hän saisi edes aikaisempaa lentoa saarelle, vaan tulisi vasta seuraavana iltana. Minulla olisi siis kokonainen vuorokausi ihan itsekseni, kiitos hollantilaisen snow hown puutteen. Tämäpä uudenlainen seikkailu.

Reilu 24 tuntia lomalla yksin: osa 1, nälkäisenä ja väsyneenä kauppaan

Kun vihdoin ynseä taksikuskini tiputtaa minut ja ison matkalaukkuni (koska en tiennyt, pitikö pakata kylmän vai lämpimän kelin vaatteita) kämpän eteen tielle, seuraava steppi olisi soittaa vuokraajalle. Olin saanut ohjeet, että hän ohjaisi minut videopuhelussa oikeaan paikkaan portilta.

Portilla soitin hänelle, ja hän ilmoitti minulle, että en pääsisi alueelle ilman avaimia, jotka olisivat asunnossa, joten minun pitäisi odottaa jotakuta satunnaista ihmistä tulemaan ensin portista ulos, ja sitten kun olisin sisäpuolella aluetta, soittaisin uudestaan. Siinäpä sitten odottelin, mutta jo muutaman minuutin kuluttua joku pariskunta tuli portille ja livahdin samalla sisään. Siitä sitten videopuhelun ohjauksella todella huonosti englantia puhua vuokraisäntä ohjasi minut oikealle ovelle. Painoin tuurilla hississä oikeaa nappia, sillä hän ei ymmärtänyt kysymystäni ”which floor?”…

Ja jollain kummallisella tavalla sain avaimen toimimaan lukossa ja oven auki: vihdoinkin perillä! Yli 13 tunnin hereilläolon jälkeen tunne oli taivaallinen ja väsymys aika iso, vaikka kello oli vasta neljä iltapäivällä. Suomessa se oli kuitenkin jo kuusi, ja kroppa oli edelleen Suomen ajassa.

Suunnitelmani oli piristyä käyttämällä koko päivän istumisen jälkeen jalkoja ja mennä vähän kauempana olevaan isompaan kauppaan, ja vieläpä pidemmän reitin kautta, jotta näkisin vähän paikkoja. Virhe. Väsähdin matkalla ihan täysin, ja kun pääsin kauppaan, olin nälkäinen, janoinen ja voimat ihan lopussa. Mutta koska olin nälkäisenä kaupassa ja halusin sieltä vain äkkiä pois, keräsin kärryyn kaikkea, mitä mieli teki. Ja tietenkin paljon vettä ja jokunen viinikin. Vasta kassalla tajusin elämän realiteetit: joutuisin kantamaan kaiken tämän yksin kämpille. Vaikka matkaa ei ollut kuin puoli kilometriä, kaksi valtavaa kauppakassia täynnä ruokaa ja juomaa tuntui kauhealta taakalta.

Kauppamatkalla nähtyä: Teiden lumihuippu.

Päästyäni vihdoin kotiovelle taistelin kassien ja avaimen kanssa oman asunnon oven auki - vain todetakseni, että avain jäi siihen jumiin. Seisoin hikisenä, väsyneenä, nälkäisenä, janoisena ja epäuskoisena vääntelemässä avainta lukossa, enkä todellakaan saanut sitä siitä irti. Vartin yritettyäni päätin, että ainoa mahdollisuus on laittaa vuokraisännälle video tilanteesta ja kysyä apua. Hän vastasi pienessä hetkessä ja ilmoitti, että huoltomies on tulossa.

Hetkellinen yksinlomailu on oikeastaan aika nautinnollista.

Ja kun huoltomies pääsi paikalle vartin päästä, hän tyynesti näytti, että avain piti irroittaa aivan eri asennossa, kuin missä yritin sitä irrottaa. Eipä hävettänyt juurikaan. Mitä tästä opimme? Älä päästä hangryä liian pitkälle koskaan - sillä voi olla epämukavia seurauksia. Kun sitten istuin kämppämme olohuoneessa mussuttamassa juustoa ja patonkia, ja palkitsin itseni kylmällä viinilasillisella, koko episodi lähinnä nauratti.

Reilu 24 tuntia lomalla yksin: osa 2, jälleensyntymä

Seuraavana aamuna heräsin 10 tunnin yöunien jälkeen yllättävän virkeänä, ja vastoin edellisen illan oletuksia, lähdin aamulenkille. Viisi kilometriä meren rantaa avasi sekä tahmeat aivot että näytti paljon paikkoja; mistä löytyvät lähikaupat, ravintolat ja siisteimmät rantakalliot. Kotiin palattuani olin lähes jälleensyntynyt. Koska en vielä ollut lounasnälkäinen, päätin viimeistellä hyvän olon suuntaamalla altaan reunalle kirjan kanssa. Vähän lukemista pulahdus lämmitettyyn altaaseen ei voisi haitata. Samalla sain seurata, kuinka hollantilainen eläkeporukka aloitti päivänsä leppoisalla allasjumpalla.

Itse asiassa koko päivä sujui jotakuinkin noin. Istuin altaalla ja luin, istuin parvekkeella ja luin, välillä söin ja kävin hakemassa kaupasta lisää vettä, ja sitten istuin taas jossakin ja luin. Kunnes sitten tuli ilta, ja vihdoinkin koitti se hetki: ystäväni Milja saapui perille, vain noin 28 tuntia myöhässä. Onneksi nukuin edellisen yön, sillä nyt meillä riittikin juttua pitkälle yöhön.

Teiden kansallispuisto ja korkean paikan viinitila

Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli seuraavana päivänä vuorossa Teide. Koska kuitenkin valvoimme hetken pidempään illalla, skippasimme suunnitelmasta Mascan kylän matkalla Teidelle, ja aloitimme päivämme aamu-uinnilla - heti eläkeläisten aamujumpan jälkeen. Jääkaapin pikalounaan ravitsemana suuntasimme alkuiltapäivästä jyrkkiä vuoristoteitä kohti Teiden kansallispuiston aluetta.

Olimme alun perin varanneet liput 15:40 hissikyytiin huipulle, mutta peruimme sen, koska se oli aika myöhään, emmekä halunneet rytmittää päiväämme yhden asian mukaan. Jos lippuja kaapelihissiin olisi tarjolla paikan päällä, voisimme mennä siinä kohtaa, kun saavumme sinne, mutta jos ei, niin hissin ala-asema sijaitsi kuitenkin 2500 m:n korkeudessa ja oli sielläkin ihan upeaa nähtävää.

Koska olimme liikenteessä omalla autolla, pysähdyimme matkalla kaikkialle, missä tuntui olevan jotain nähtävää. Ja olihan ajomatka upea; Teiden luonto muuttuu jokaisella noustulla sadalla metrillä vähän erilaiseksi, kunnes jäljellä on enää karua vuoristomaisemaa, rosoisia huippuja ja piikkisiä pensaita. Kaikessa karuudessaan se oli iltapäiväauringon valossa todella kaunista. Lopulta emme pääseet huipulle saakka hissillä, mutta olimme päivän antiin muuten varsin tyytyväisiä. Pääsyä Teidelle on rajoitettu hurjasti, jotta turismi ei tuhoa luontoa, ja se on pelkästään hyvä asia. Me emme ole niin pro patikoijia, että olisimme välttämättä kaivanneet ylös asti.

Sen sijaan me löysimme kotimatkalta viinitilan, jonne pysähdyimme istumaan iltapäiväaurinkoon ohi vaeltavien pilvien tasalle ja nauttimaan lasin valkoviiniä, joka oli tuotettu yhdessä Euroopan korkeimmalla sijaitsevista viinitiloista. Bodega Lagar de Chasna sijaitsee reilun 1200 m:n korkeudessa ja ainakin maistamamme valkoviini oli upea, kuiva ja hapokas kokonaisuus, josta melkein maistoi laavakiven mineraalit. Suosittelen.

Siirtymä kaikenkattavaan yltäkylläisyyteen

Viimeinen ilta Costa del Silenciolla menikin aikamoisessa raitisilmamyrkytyksessä, emmekä jaksaneet kulman lähipitseriaa kauemmas. Mutta sepä olikin varsin mainio paikka, ja jouduimme oikeasti jopa jonottamaan sisään. Jos siis sille kulmalle Teneriffaa eksyt, testaa Bouganville Ristorante. Italialaisen omistajan luotsaama viehättävä kulmaravintola tarjoili varsin autenttisen makuista pastaa ja oli viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Mutta seuraavana aamuna otimme jo aikaisin auton alle ja siirryimme seuraavaan paikkaan: Milja oli varannut minulle syntymäpäiväyllätykseksi meille viimeiset kolme päivää adults only all inclusiveen, joka oli juuri joulukuun alussa avattu. Bahia Principe Luxury Tenerife olikin kaikkea sitä, mitä pariksi päiväksi tyttöjen lomalla kaivataan: altaita, aurinkotuoleja, kauniita maisemia, huoliteltuja yksityiskohtia, hyvää ruokaa ja rauhallista meininkiä.

Olimme siksi niin aikaisin liikenteessä, että jouduin ottamaan terassilla yhden palaverin töihin Suomeen, ja loppupäivän saisin pitää melkein vapaata. Muutama viestien tarkistus ja yhden tarjouksen viimeistely eteenpäin riittäisi töiden suhteen. Ja kun sitten sain nämä suoritettua, alkoi tasainen nauttiminen: drinkillä liikenteeseen ja sitten altaaseen.

Viimehetken kotiinpaluudraama

Loppuloma sujuikin sitten aika lailla samaa rataa yhtä päiväkävelyä lukuun ottamatta. Mutta jokaiseen lomaan tuntuu kuuluvan pieni loppudraama, joten tällä kertaa sen tarjoili liikenne.

Olin varannut taksin kentälle jo edellisenä päivänä, enkä tapojeni vastaisesti tällä kertaa ollut lähdössä hyvissä ajoin, vaan kohtalaisen pienellä aikabufferilla. Olin itsekseni liikenteessä, voisin käyttää priority-checkinniä, eikä tarvitsisi huolehtia kenenkään muin kuin itseni pissahädästä tai nälkäkiukusta.

Normaalisti varaamani aika olisi riittänyt mainiosti, mutta kun saavuin hyvissä ajoin odottamaan taksiani, kävi nopeasti ilmi, ettei takseja tuntunut tulevan hotellille lainkaan. Kun sitten hetken odoteltuani aloin kysellä respan sedältä, missä taksi mahtoi viipyä, hän soitteli taksifirmaan vai saadakseen tiedon, että ainoalla kentälle tältä alueelta vievällä motarilla oli kaksi liikenneonnettomuutta ja ihan kaikki taksit olivat kiinni niiden aiheuttamissa ruuhkissa.

Päiväkävelyllä Bahia Principen ympäristössä.

No niin, mitäpä sitten keksisi ratkaisuksi? Ja ennen kuin ehdin edes miettiä tätä, Milja ratkaisi jo asian puolestani: hän haki auton avaimet ja lähti ajamaan minua kentälle. Kysyin hiljaa lähtiessämme, miten hän aikoisi päästä ruuhkan läpi jos taksitkaan eivät päässeet, ja sain vastaukseksi myhäilevän hymyn. Nopeasti opin, että jos Milja oli 18 vuodessa jotain oppinut Hollannissa, niin aggressiivisen ja royhkeän ajotyylin, johon kuului kanssa-autoilijoiden mulkoilu ja nyrkin heristäminen, sekä auton tunkeminen ihan jokaiseen pieneenkin rakoon. Mutta se kannatti: saavuin kentälle 10 minuuttia ennen checkinnin sulkeutumista ja sain helposti laukkuni vielä sisään. Toki pari muutakin lennolle tulijaa oli ruuhkien takia edelleen jonossa, minkä vuoksi sekä boarding että koneen lähtö viivästyi, kun kaikki laukut oli saatava koneeseen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin - ihana, voimaannuttava miniloma oli ohi, ja olin erittäin onnellinen saatuani viettää aikaa henkisen pikkusiskoni seurassa näin pitkään. Tuntui, kuin pieni pala minua olisi taas löytänyt takaisin kotiin, ja muistin paremmin minkälaisen tien olen kulkenut, ja miten ylpeitä saamme Miljan kanssa molemmat olla itsestämme.